Tämä elämä tai elämättömyys;
aamut valjut ja keskeneräiset,
ne katkeran vaaleansiniset hetket,
joiden hitaus ja hiljaisuus huutavat sieluani palaamaan,
saavat minut pelkäämään
ei kuolemaa,
vaan sitä elämää,
elämää,
jossa tyhjyyttä, merkityksettömyyttä täytetään itseoikeutetulla rakkaudella ja vihalla,
tunteilla,
armottomilla ja arvottomilla.

Ei siksi,
että tunteet
vertani janoaisivat,
ja voisivat,
kuten nuoli minut tappaa
– mikä sekin olisi armollisempaa –
mutta psyykkisesti.

Auringon hitaasti noustessa
tyhjyyteen tuijottaen,
ja vain siihen enää luottaen,
valoitta jumalaa,
tai jumalattomuutta miettien,
aistien,
minä koen.
– Minä lähden.

Meidän kaikkien tunteiden tähden.